Mikähän siinäkin on, että ihmiselle tulee joskus väkisinkin sellainen tunne, ettei tätä oteta vakavissaan? Teistä en tiedä, mutta minulle sellainen tunne on tullut viime aikoina tutuksi.

Sillä minulla on haave. On ollut jo pidemmän aikaa, se on elätellyt toivoa jo useamman vuoden. Nyt vasta olen alkanut ottamaan sitä tosissani, vaikka joskus olen ennenkin jäänyt sitä miettimään mutta antanut sen jäädä omaan arvoonsa - haavettani muuttaa ulkomaille ja ruveta näyttelijäksi.

En tiedä milloin se alkoi. Varmaankin samoihin aikoihin kun aloin kiinnostumaan eri näyttelijöistä ja näiden elämänkerroista. Suurinpiirtein viisi vuotta sitten. Olen alkanut miettiä sitä uudestaan. Ottamaan tosissaan. Varsinkin nyt kun on enää vuosi peruskoulua jäljellä, on paineet seuraavan opiskelupaikan löytymisestä. Minä löysin sen. Tampereelta, mistäs muualta. Tampereen yhteiskoulun lukion. Minulle on todella tärkeää päästä paikkaan jossa harjoittaa ilmaisutaitojani, siksi tavoitteenani onkin parantaa kaikkia arvosanojani ennen yhteishakua, jos mahdollista.

Toisaalta, ainoa asia mikä tässä järjestelyssä oikeastaan painaa, on se, etteivät vanhempani (tietenkään) näytä ottavan suunnitelmiani todesta. Se jos mikä saa nuoren ihmisen ärsyyntymään.

Jo se, että minut päästetään yksin elokuviin 60km päähän, on suorastaan harvinaista, mikä todellakin saa vihaiseksi, puhumattakaan siitä, että muuttaisin ulkomaille. Vanhempani tuskin ottavat tosissaan edes pitkää haavettani lähteä KÄYMÄÄN Lontoossa. Tuskin uskallankaan ottaa puheeksi pidempää visiittiä.

Enkä usko heidän uskovan, että oikeasti haluaisin näyttelijäksi, isäni ei varmasti edes tiedä koko asiasta. Sekin, että pyysin äidiltäni lupaa ottaa osaa hakuun, jolla haetaan taustanäyttelijöitä uuteen elokuvaan, tuotti ongelmia, enkä edes saanut vastausta.

Olen aina ollut jokseenkin kunnianhimoinen. Siksi minusta tuntuu, että jos minusta tulisikin näyttelijä (mikä on hyvin epätodennäköistä tällä naamalla) en saavuttaisi minkään laista kuuluisuutta. Siispä ulkomaat ovat minulle aivan uudenlainen mahdollisuus. Olen viime aikoina suoraan sanoen kyllästynyt tähän räkäiseen Suomeen. Että se siitä minun isänmaalisuudesta.

Silti, päätimme erään hyvän ystäväni kanssa lähteä kahden vuoden kuluttua Lontooseen, maksoi mitä maksoi. Sen taidan uskaltaa ottaa puheeksi kotiväen kanssa vasta vuoden kuluttua.

Olen pahoillani että kirjoitan tällä kertaa tällaista, mutta nämä asiat painavat yhä enemmän mitä pidempään pidän suuni kiinni; jonkin lainen tapa lievittää stressiä. Koittakaa ymmärtää.