Mikähän siinäkin on, että ihmiselle tulee joskus väkisinkin sellainen tunne, ettei tätä oteta vakavissaan? Teistä en tiedä, mutta minulle sellainen tunne on tullut viime aikoina tutuksi.

Sillä minulla on haave. On ollut jo pidemmän aikaa, se on elätellyt toivoa jo useamman vuoden. Nyt vasta olen alkanut ottamaan sitä tosissani, vaikka joskus olen ennenkin jäänyt sitä miettimään mutta antanut sen jäädä omaan arvoonsa - haavettani muuttaa ulkomaille ja ruveta näyttelijäksi.

En tiedä milloin se alkoi. Varmaankin samoihin aikoihin kun aloin kiinnostumaan eri näyttelijöistä ja näiden elämänkerroista. Suurinpiirtein viisi vuotta sitten. Olen alkanut miettiä sitä uudestaan. Ottamaan tosissaan. Varsinkin nyt kun on enää vuosi peruskoulua jäljellä, on paineet seuraavan opiskelupaikan löytymisestä. Minä löysin sen. Tampereelta, mistäs muualta. Tampereen yhteiskoulun lukion. Minulle on todella tärkeää päästä paikkaan jossa harjoittaa ilmaisutaitojani, siksi tavoitteenani onkin parantaa kaikkia arvosanojani ennen yhteishakua, jos mahdollista.

Toisaalta, ainoa asia mikä tässä järjestelyssä oikeastaan painaa, on se, etteivät vanhempani (tietenkään) näytä ottavan suunnitelmiani todesta. Se jos mikä saa nuoren ihmisen ärsyyntymään.

Jo se, että minut päästetään yksin elokuviin 60km päähän, on suorastaan harvinaista, mikä todellakin saa vihaiseksi, puhumattakaan siitä, että muuttaisin ulkomaille. Vanhempani tuskin ottavat tosissaan edes pitkää haavettani lähteä KÄYMÄÄN Lontoossa. Tuskin uskallankaan ottaa puheeksi pidempää visiittiä.

Enkä usko heidän uskovan, että oikeasti haluaisin näyttelijäksi, isäni ei varmasti edes tiedä koko asiasta. Sekin, että pyysin äidiltäni lupaa ottaa osaa hakuun, jolla haetaan taustanäyttelijöitä uuteen elokuvaan, tuotti ongelmia, enkä edes saanut vastausta.

Olen aina ollut jokseenkin kunnianhimoinen. Siksi minusta tuntuu, että jos minusta tulisikin näyttelijä (mikä on hyvin epätodennäköistä tällä naamalla) en saavuttaisi minkään laista kuuluisuutta. Siispä ulkomaat ovat minulle aivan uudenlainen mahdollisuus. Olen viime aikoina suoraan sanoen kyllästynyt tähän räkäiseen Suomeen. Että se siitä minun isänmaalisuudesta.

Silti, päätimme erään hyvän ystäväni kanssa lähteä kahden vuoden kuluttua Lontooseen, maksoi mitä maksoi. Sen taidan uskaltaa ottaa puheeksi kotiväen kanssa vasta vuoden kuluttua.

Olen pahoillani että kirjoitan tällä kertaa tällaista, mutta nämä asiat painavat yhä enemmän mitä pidempään pidän suuni kiinni; jonkin lainen tapa lievittää stressiä. Koittakaa ymmärtää.

Mikähän siinäkin on, että ihmisestä täytyy löytyä erityisyyden merkkejä viimeistään kouluun mennessä? Vanhemmat patistavat kerhoihin, harrastuksiin ja joukkueisiin, joihin jälkikasvu kaikkea muuta kuin haluaisi mennä.

Ja vain yksi tai useampi harrastuksista/kerhoista/joukkueista oikeasti kiinnostaa, mutta yleensä tipahtaa harrastuksien listalta enimmäisten joukoissa pois, useinmiten kalliin hinnan tai muiden kustannuksien takia. Vaikkakin jos kaikki muut turhat harrastukset jättäisi pois, jäisi kyseiseen rahaa mielin määrin.

Ja jos vanhemmat toivovat pojastaan taidemaalaria, ei puhettakaan että he maksaisivat tämän Taekwondo -kurssia, vaan poika paran vastaväitteet mykistetään sullomalla sivellin tämän käteen. Isä jää vielä varmuuden vuoksi vahtimaan, että poika pääsee alkuun, koivuniemen herra sattumalta käden ulottuvilla. 

Tai jos Liisan suku on ollut täynnä runoilijoita ja kirjailijoita, eivät kasvatusintoiset vanhemmat todellakaan aio kuunnella tämän puheita amerikkalaisesta jalkapallosta, vaan aiheeseen liittyvät julisteet revitään pois Liisan huoneen seiniltä tämän ollessa koulussa, ja korvataan aikansa suurimpia kirjailijoita esittävillä kuvilla. Liisa olisi luultavasti karannut, mutta vanhemmat ovat visusti varoneet antamasta viikkorahaa penniäkään. Kynä kouraan siis.

Pahinta on, jos vanhemmat eivät olekaan samaa mieltä Eemelin tulevaisuudenammatista. Isän puolella ovat kasvaneet taitavat liikemiehet, jotka myisivät vaikka oman äitinsäkin pulsulle (mikä voikin olla syy, miksi isä haluaa pojan tälle tielle). Äidin puolelta taasen ovat tulleet ompelijat ja muut kädentaitajat. Sopua ei synny eikä Eemelin haaveita ruveta näyttelijäksi oteta huomioon. Vanhemmat tekevät toisensa hulluiksi, elleivät poikaa sitä ennen.

Mutta miksi näin on? Miksi vanhemmat koittavat jo varhaisessa vaiheessa saada lapsesta tähteä? Vaivautuvat sullomaan nokkahuilua lapsen suuhun kerta toisensa jälkeen ja haaveilevat vielä jonain päivänä osallistuvansa Talent -ohjelmaan ja rikastuvansa lapsensa avulla, vain koska eivät itse pystyneet siihen.

Minä haluan olla tähti. Haluan näyttää olevani suuri ja haistattaa maailmalle ja niille jotka eivät minuun uskoneet. Mutta kuinka tulla tähdeksi, jos ei itsekään usko siihen? Taitaa tyssätä minun tähteys pelkkään tähdenlentoon.

Rakkaus. Se on se aihe mistä kaikki puhuvat, halusivat tai eivät. Minulla olisi paljonkin sanottavaa rakkaudesta, mutta taidan pysyä näissä muutamissa alalajeissa, sillä minähän pysyn koko ajan tiukasti asiassa. Tässä siis tämänkertaisia mietteitäni.

Mikähän siinäkin oikein on, että silloin kun päättää (ja ihan oikeasti päättää) ettei aio enää rakastua, juuri rakastuu. Useinmiten ihan vahingossa. Useinmiten juuri sellaiseen, johon on sattunut ihastumaan ennenkin (kerran tai useammin).

Ja mikähän siinäkin oikein on, kun tajuaa tarvitsevansa jonkun vierelleen, tai haluaa olla jonkun kanssa, juuri silloin kaikki vastakkaisen sukupuolen (tai saman, kunkin omien mieltymysten mukaan) edustajat vaikuttavat mahdollisimman etäisiltä, tai muuten vain idiooteilta.

Ja kun eroaa parisuhteesta, usein ajattelee (minä olen ainakin huomannut näin) että vapaus on koittanut, ei enää rajoituksia tai määräyksiä. Vain taivas on rajana lennokkaille suunnitelmille ja bileille. Totuus on kuitenkin eri. Asenne saattaa pysyä pitkäänkin valoisana, mutta ajan myötä bileistä häviää hohto (mikäli moisia edes tulee, suunnitelmista ja haaveiluista huolimatta), ja sinkkuelämä alkaa tympiä. Siinä sitten ollaan ja yritetään epätoivoisesti virnuilla kaikille hyvännäköisille ja mukaville. Kyseiset sattuvat kuitenkin kaikkoamaan nopeasti, useinmiten karsean irvistyksen takia.

Tällaisina aikoina saattaa usein kiinnittää paljon enemmän huomiota (ja ihan eri tavalla) vanhoihin tuttuihin. Sitä huomaa ihastuvansa paljon helpommin, mitä pidempään on ollut sinkkuna. Usein ihastus ystävään ei kestä kauaa, ja sitten on seuraavan vuoro. Yhdestäkään ei välttämättä tykätä aidosti enempää kuin ystävänä, yhdellekkään tuskin ehditään kertomaan ihastumisestaan, ennenkuin se on jo ohi.

Minun täytyy todellakin nostaa hattua niille, jotka joko pysyvät sinkkuina tai rakastuvat aidosti. Kyllä näitäkin löytyy. Heille ei sinkkuelämä tuota ongelmia, ja kun he rakastuvat, he myöskin tarkoittavat sitä. Toisaalta nämä ihmiset saattavat olla joskus myöskin harvinaisen tylsiä, jos eivät ota riskejä ihastumisen kannalta. Ei ole vaarallista ihastua, sen luulisi piristävän jokaisen elämää.

Mitä me siis tästä opimme? (Emme yhtään mitään?) Ehkä sen, ettei elämää kannata kuitenkaan ottaa niin vakavasti. Pienet ihastumiset ovat aina sallittuja, mutta eihän elämää kannata kuitenkaan ottaa ihan liian kevyestikään. Toki olemme jokainen oma persoonamme, jokainen oma tapauksemme. Tänne voitte jakaa omia kokemuksianne aiheesta, ja kommentoida mielipiteitäni. Risut ja Ruusut.