Rakkaus. Se on se aihe mistä kaikki puhuvat, halusivat tai eivät. Minulla olisi paljonkin sanottavaa rakkaudesta, mutta taidan pysyä näissä muutamissa alalajeissa, sillä minähän pysyn koko ajan tiukasti asiassa. Tässä siis tämänkertaisia mietteitäni.

Mikähän siinäkin oikein on, että silloin kun päättää (ja ihan oikeasti päättää) ettei aio enää rakastua, juuri rakastuu. Useinmiten ihan vahingossa. Useinmiten juuri sellaiseen, johon on sattunut ihastumaan ennenkin (kerran tai useammin).

Ja mikähän siinäkin oikein on, kun tajuaa tarvitsevansa jonkun vierelleen, tai haluaa olla jonkun kanssa, juuri silloin kaikki vastakkaisen sukupuolen (tai saman, kunkin omien mieltymysten mukaan) edustajat vaikuttavat mahdollisimman etäisiltä, tai muuten vain idiooteilta.

Ja kun eroaa parisuhteesta, usein ajattelee (minä olen ainakin huomannut näin) että vapaus on koittanut, ei enää rajoituksia tai määräyksiä. Vain taivas on rajana lennokkaille suunnitelmille ja bileille. Totuus on kuitenkin eri. Asenne saattaa pysyä pitkäänkin valoisana, mutta ajan myötä bileistä häviää hohto (mikäli moisia edes tulee, suunnitelmista ja haaveiluista huolimatta), ja sinkkuelämä alkaa tympiä. Siinä sitten ollaan ja yritetään epätoivoisesti virnuilla kaikille hyvännäköisille ja mukaville. Kyseiset sattuvat kuitenkin kaikkoamaan nopeasti, useinmiten karsean irvistyksen takia.

Tällaisina aikoina saattaa usein kiinnittää paljon enemmän huomiota (ja ihan eri tavalla) vanhoihin tuttuihin. Sitä huomaa ihastuvansa paljon helpommin, mitä pidempään on ollut sinkkuna. Usein ihastus ystävään ei kestä kauaa, ja sitten on seuraavan vuoro. Yhdestäkään ei välttämättä tykätä aidosti enempää kuin ystävänä, yhdellekkään tuskin ehditään kertomaan ihastumisestaan, ennenkuin se on jo ohi.

Minun täytyy todellakin nostaa hattua niille, jotka joko pysyvät sinkkuina tai rakastuvat aidosti. Kyllä näitäkin löytyy. Heille ei sinkkuelämä tuota ongelmia, ja kun he rakastuvat, he myöskin tarkoittavat sitä. Toisaalta nämä ihmiset saattavat olla joskus myöskin harvinaisen tylsiä, jos eivät ota riskejä ihastumisen kannalta. Ei ole vaarallista ihastua, sen luulisi piristävän jokaisen elämää.

Mitä me siis tästä opimme? (Emme yhtään mitään?) Ehkä sen, ettei elämää kannata kuitenkaan ottaa niin vakavasti. Pienet ihastumiset ovat aina sallittuja, mutta eihän elämää kannata kuitenkaan ottaa ihan liian kevyestikään. Toki olemme jokainen oma persoonamme, jokainen oma tapauksemme. Tänne voitte jakaa omia kokemuksianne aiheesta, ja kommentoida mielipiteitäni. Risut ja Ruusut.